Vaiennettujen ääni

Venäjän terroristinen sota Ukrainassa on pistänyt miettimään yhä uudestaan, miten Venäjään ja sen kulttuuriin tulisi suhtautua. Ymmärrän niitä, jotka haluavat boikotoida kaikkea Venäjään liittyvää, mutta itse huomaan löytäväni itseni yhä uudestaan venäläisten klassikoiden äärestä, koska haluan ymmärtää. Ja mielestäni ymmärtäminen ei ole hyväksymistä, se on tapahtumien syvempien juurien tutkimista. Mikään muu ei mielestäni toimi tässä parempana väylänä kuin taide ja kirjallisuus.

Katselen vahvasti suomalaisin silmin itäistä naapuriamme. Minun vajavainen ymmärrykseni venäläisestä kansanluonteesta ja sen historiasta on syntynyt muutamilla vierailuilla naapurimaassa, venäläisten ystävien, mutta erityisesti klassisen taiteen ja kirjallisuuden kautta. Venäjä on minulle punaposkista naurua ja loputtomia ryyppyjä, se on ylitsepursuavaa vieraanvaraisuutta, se on valtavia aroja, taistelevia veljeskansoja, julmaa alistamista ja yhdenmukaistamista. Se on mystistä hartautta suitsukkeiden valossa. Se on kauneutta ja ankeutta, äärimmäistä rikkautta ja köyhyyttä maustetulla hurtilla huumorilla.

Minun tunteeni vaihtelevat, mutta huomaan tuntevani ennen kaikkea myötätuntoa tuota naapurikansaa kohtaan, joka rimpuilee mitä hullumpien johtajien ohjaksissa. Johtajien, jotka saavat kansan tekemään ja kokemaan mitä käsittämättömintä väkivaltaa. Se on kansa, joka kaipaa vahvaa johtajaa, mutta kärsii siitä, miten valta tuhoaa johtajan toisensa jälkeen. 

Ymmärrän jokaista, joka haluaa sulkea silmänsä, korvansa ja suunsa kaiken keskellä ja vain selviytyä päivästä toiseen.

Anna Ahmatova

Tänä syksynä minulle on toiminut erityisenä lohtuna venäläinen runoilija Anna Ahmatova. Hän on tietää, mistä puhuu. Vaikka sanat ovat yli sadan vuoden takaa, ne ovat sanoja suoraan tähän päivään, tähän aikaan, tähän(kin) maailmantilanteeseen.

Et ole elossa,
et nouse lumesta.
Kaksikymmentäkahdeksan iskua pistinten,
viisi haavaa luotien.

Katkeran paidan
ystävälleni ompelin.
Rakastaa, rakastaa verta
Venäjän maa.

(1921)

Olen rakastanut jokaista runoa, jonka olen saanut Ahmatovalta aiemmin lukea ja nyt ostin pitkään haaveilemani Ahmatovan Olen äänenne, kootut runot 1904-1966.

Ahmatovan isä oli ukrainalainen ja äiti venäläinen. Hän eli lapsuutensa Krimillä ja villin nuoruuden Pietarin avantgardistisissa taiteilijapiireissä. Hän koki maailmansodat, Venäjän vallankumouksen, Stalinin vainot. Hänen ensimmäinen miehensä teloitettiin ja kolmas kuoli vankileirillä. Ahmatova joutui elämään alituisessa pelossa. Hän oli julkaisukiellossa ja joutui kirjoittamaan maan alla piilotellen tekstejään. Onneksi hänen äänensä ei vaiennut.

Tauko myrskyjen välissä,
täynnä synkkää kirkkautta,
äänettömien koivujen yllä,
siivekkäitä viipyileviä pilviä.

Myrsky on hädin tuskin kätkössä, lännessä
ja tuli ihmeen äänetöntä,
kunnes taivaan vaunut
vyöryvät jälleen idästä.

(1915)

Meidän on niin vaikea ymmärtää sitä kaikkea mitä Venäjän ja Ukrainan välillä nyt tapahtuu. On niin vaikea ajatella sitä ahdistumatta. Ahmatovan runot antaa kuitenkin toivoa. Ne luo jonkinlaisen inhimillisen yhteyden ihmisiin rajan molemmin puolin, veljeskansojen taisteluun, kärsimykseen ja julmuuteen, jolla on pitkät kipeät juuret.

Minä siis luen venäläisiä klassikoita juuri nyt, luen runoutta, joka auttaa minua ymmärtämään, elämään rinnalla. Ja minä rakastan sitä mitä voin rakastaa, koska kaikessa on useampi puoli, mikään ei ole täysin mustaa eikä täysin valkoista. Ihmiset ovat loppujen lopuksi aika samanlaisia ajasta, paikasta, olosuhteista, kulttuureista riippumatta ja meissä kaikissa on potentiaali hyvään ja pahaan. Minulle on tärkeää löytää inhimillinen yhteys rajojen, kielten, muurien, uskomusten ja tarinoiden taa. Sieltä löydän toivoa.