Äidissä kiinni

Tiedättekö sen tunteen, kun universumi alkaa puhuttelemaan jostain teemasta. Kummasti kaikki mitä lukee alkaakin keskustelemaan keskenään. Viimeaikoina minua on puhutellut äiti-lapsisuhde, joka saa monenlaisia muotoja elämän varrella. Se on yksinkertaisesti yksi kipeimmistä mutta samalla kaikkein tärkeimmistä ihmissuhteista, jota minusta kuvaa koskettavalla tavalla tämä Elvi Maarnin maalaus Äiti ja lapsi, jossa äiti kärsivällisesti selvittää lapsen takkuista tukkaa.

Elvi Maarni: Äiti ja lapsi 

Löysin kirpputorilta Elizabeth Stroutin My Name is Lucy Barton. Kirja osoittautui raikkaaksi kuvaukseksi äidin ja aikuisen lapsen kinkkisestä suhteesta, jossa etsitään yhteyttä ja erillisyyttä toisissaan limittäin kasvaneiden ihmisten välillä. 

Do I understand that hurt my children feel? I think I do, though they might claim otherwise. But I think I know so well the pain we children clutch to our chests, how it lasts our whole lifetime, with longing so large you can't even weep. We hold it tight, we do, with each seizure of the beating heart: this is mine, this is mine, this is mine.

Strout on minulle uusi tuttavuus, mutta tiesin tarttua siihen heti kun se osui silmiini. Englanninkielisen painoksen kannessa on ikkuna, josta näkyy kaupungin siluetti. Siinä on tiivistettynä koko kirjan kehys. Se kertoo Lucy Bartonista, joka on sairaalassa, jonka ikkunasta näkyy New York. Lucyn tarina säntäilee pitkin kaupunkia ja eri aikoja, mutta palaa aina sairaalasänkyyn, jonka jalkopäähän yhtenä hetkenä ilmestyy äiti. 

Äiti valvoo viisi yötä Lucyn sängyn päässä ja selviää vain nokkaunilla, niin kuin vain äidit voivat. Äiti vain yhtäkkiä on siinä, vaikka he eivät ole nähneet toisiaan vuosiin. Hän tuijottaa ikkunasta ja kertoo pieniä tarinoita. Strout kuvaa herkullisen vähäeleisesti sitä, miten äidin ja lapsen kohdatessa oli liikaa tunteita heille. Siksi he tyytyvät puhumaan kaikesta muusta. Lucylle riittää, että äiti on siinä, puhuttelee lempinimellä ja vakuuttaa, että hän paranee ja Lucy nukkuu syvästi.

Kirja kuvaa äidin rakkautta, mutta mahdottomuutta tunnustaa sitä. Se kuvaa äidin pyyteetöntä huolenpitoa, mutta toisaalta tarvetta määritellä sen rajat. Kun Lucy saa kuulla joutuvansa leikkaukseen, äiti päättää lähteä. Hän ei olekaan siinä aina, ainoastaan sen aikaa kun on. 

Nautin todella paljon tämän kirjan vähäeleisyydestä ja tarinoiden pätkistä, jotka punoivat moniulotteisen kuvan rakkaudesta joka on kipeämpää ja niin paljon syvempää kuin mitkään sanat tai teot. Se on äiti, jolla on yksi pyyntö lapselleen kuolinvuoteellaan, se on, mene pois. Lucy huikkaa vielä ovelta, katsomatta äitiinsä, että rakastan sinua. Vastausta ei tule. Ehkä tämä olikin jonkinlainen osoitus siitä rakkaudesta, joka on vapautta, käden irti päästämistä. Juokse lapsi, juokse!

Ja vaikka jokainen äiti niin haluaisi päästä omasta kivustaan ja erityisesti säästää lapsensa siltä, se ei koskaan onnistu takertumalla, ei edes niihin oman sydämen alta syntyneisiin.

Tämä tarina punoutui mielessäni Vivian Gornickin upeaan muistelmateokseen Toisissamme kiinni, joka kertoo Vivianin ja hänen äitinsä monimutkaisesta suhteesta ja keskusteluista kävelyretkillä New Yorkin kaduilla. Mielessäni näen miten Lucy voisi katsella ikkunastaan tuota kaksikkoa kulkemassa sairaalan ohitse raivoten toisilleen. 

Vuosia saattoi kulua näennäisessä rauhassa, kunnes äkkiä ryöpsähti valloilleen sellainen pakokauhu ja hurjuus, että ne jättivät arvet kahteen tai kolmeen elämään (turmellen ne kenties pysyvästi), ja sitten kuohu laantui. Jälleen kerran juro hiljaisuus, eroottinen horros, päivittäisten kieltäymysten arki. Ja minä - tyttö, joka kasvoi heidän keskuudessaan ja muokkaantui heidän kuvakseen - minä imin heidät itseeni kuin kloroformin kasvoilleni painetusta kankaasta. 

Gornick kuvaa paljon symbioottisempaa äitisuhdetta kuin Strout ja myös hyvin eläväistä naisten yhteisöä kerrostalossa Bronxissa, mutta jollain tavalla näen näissä molemmissa yhtä intensiivisen tarpeen ymmärtää itseä äidin kautta. Harvoin tytär haluaa olla kuin äitinsä, mutta mitä vanhemmaksi kasvaa, sitä selkeämmin erottaa äidin hahmon itsessään, sen sisäistetyn naisen kuvan, joka ajaa elämään tietyllä tavalla löytääkseen hyväksyntää, rakkautta. 

PS. Yllättäen tai vähemmän yllättäen, kun tähän teemaan tartuin, satuin lukemaan seuraavana päivänä kuin tähän jatkoksi suunnitellun lainauksen Eeva Kilven muistelmateoksesta Rajattomuuden aika, jossa hän kuvaa yllättävää, sairaaksi tekevää surua äidin odotetun kuoleman jälkeen. 

Tajuan että olen vastustanut äitiä koko ikäni ja nyt äkkiarvaamatta alan ymmärtää häntä. Se on järkyttävä tunne. Minulla ei enää ole elämään sitä elimellistä sidettä jota voisin vastustaa ja joka teki minusta vahvan. Minä huojun heikoimmastakin tuulenhenkäyksestä hengenvaarallisesti. Me emme ymmärtäneet toisiamme, me olimme vain kiintyneitä toisiimme, mutta näin merkitykselliseksi osoittautuu sellainenkin suhde.