arkipäiväinen pahuus

Tartuin tähän mörköön, koska se on mietityttänyt minua pitkään niin matkoillani kuin opiskellessa: pahuus. Tuo järkyttävä järjetön puoli ihmiskuntaa. Sosiaalipsykologiassa jatkuvasti mietitään mIkä saa ihmisen tekemään julmuuksia toisilleen? Tämä kysymys pysäytti minut viimeksi keväällä kun matkustin Kambodzaan. Tuo ihana maa on kokenut äärimmäistä julmuutta 1970-luvun lopulla. Silloin punakhmerit teurastivat ison osan kansasta, koska heillä oli utopia agraariyhteiskunnasta, jossa kaikki ovat maanviljelijöitä ja asuvat maalla. Tästä syystä keskiluokka tuhottiin ja kaupungit tyhjennettiin. Tuolta puhdistukselta ei säästynyt lapsetkaan, ettei kukaan vaan jäisi kostamaan.

Oli pysäyttävää ja järkyttävää käydä Tuol Slengin tuhoamisleirillä Phnom Pehnissä. Siellä, entisen koulun tiloissa, tuhansia ihmisiä kidutettiin ja tapettiin. Ei sellaista voi mitenkään käsittää, vaikka siellä oli huoneittain kuvia leireillä tapetuista ihmisistä ja vitriinit täynnä pääkalloja. Siihen reagoi vain fyysisesti, järkyttävällä pahoinvoinnilla. Pahuus menee yli ymmärryksen. Mikään toinen olento maailmassa ei voisi tehdä tälläisia julmuuksia lajitovereilleen. Eikä kyseessä ole vain yksi kansanmurha, vaan tämä sama on tapahtunut toistuvasti läpi historian eri puolilla maailmaa. Tämä syvä ja vielä tuore haava vaikuttaa edelleen jokaisen vastaan tulleen Kambodzalaisen elämään.

Eilen Teemalta tuli elokuva filosofi Hannah Arendtista, joka pääsi todistamaan SS-upseeri Adolf Eichmannin oikeudenkäyntiä. Yllättäen Arendt ei nähnytkään sotaoikeudessa syytetyn paikalla hirviötä, pelottavaa sotarikollista. Eichmann näyttäytyikin vain "melko tyhmänä ja mitättömänä" ihmisenä, joka punastui kun viitattiin hänen huonoon koulusivistykseensä. Arendtin mukaan Eichmann oli mies, joka oli pönkittänyt itsetuntoaan olemalla osa jotain suurempaa. Natsien valtavassa sotakoneistossa hän totteli sotilasvalaansa ja teki mitä käskettiin, kyseenalaistamatta. 

Arendt sai päälleen valtavan kritiikin näkemyksistään: miten hän saattoi edes yrittää ymmärtää miestä, jonka vastuulla on satojen ihmisten kärsimykset ja kuolema. Arendt itsekin juutalaisena oli saanut osansa tuosta julmuudesta. Siksi juutalaisten oli vaikeaa ymmärtää hänen näkemyksiään. Eikä ihme: näkemykset Eichmannista olivat ja ovat edelleen järkyttäviä kun katsomme niitä sen julmuuden, raakalaismaisen pahuuden ja sairaan nöyryyttämisen läpi, mitä juutalaiset saivat kokea SS-miehien käsissä. Minun on kuitenkin myönnettävä, että ajattelen Arendtin ymmärtäneen jotain tärkeää pahuuden taustalta.

Oikeudenkäynnissä Eichmannilta kysyttiin, että eikö hänen omatuntonsa koskaan kolkuttanut julmuuksien keskellä. Eichmann sanoi, että hänessä oli ikään kuin kaksi puolta: puoli, joka totteli ja teki mitä käskettiin, ja toinen, omantunnon puoli, joka täytyi hiljentää. Eichmann eli myös itse sekavien, traumaattisten tapahtumien keskellä. Hän selvisi  etäännyttämällä itsensä siitä uniformupukuisesta SS-miehestä. Uniformussaan hän saattoi tehdä järjettömiä julmuuksia, koska hän vain toteutti käskyjä ajattelematta. Hannah Arendt puhui tästä termillä pahan arkipäiväisyys. Siinä persoona ja vastuu ulkoistetaan. Ihminen ei enää ajattele itse. Ihminen luopuu jostain inhimillisyyden ytimestä ja alistuu yhdeksi koneeksi isossa sotakoneistossa. Antaa vallan muille. Vain näin ihmiset pystyvät tekemään rikoksia ihmisyyttä vastaan. 

Meidän on helppo tuomita ne, jotka noissa tilanteissa on mennyt systeemin mukana ja toteuttaneet järjettömiä julmuuksia. On kuitenkin hyvä kysyä, miten itse toimisimme kahden pahan välillä? Entä jos itse olisimme kuoleman vaarassa? Jos olisimme eläneet samaan aikaan, samoissa olosuhteissa ja kokeneet saman aivopesun kuin nuo kouluttamattomat SS-miehet, olisimmeko osanneet tai pystyneet taistelemaan tuota sosiaalista painetta vastaan? Toivon sydämestäni, että olisin. Onneksi on niitä sankareita, jotka noissa järjettömissä olosuhteissa eivät jääneet vaan seuraamaan sivusta, vaan pelastivat satoja ihmisiä oman henkensä uhalla.

Kuvittelemme usein olevamme parempia kuin kaikki pahikset, mutta valitettavasti meissä kaikissa on potenttiaali pahaan sopivissa olosuhteissa. Tämä on todettu useissa tieteellisissä kokeissa. Esimerkiksi vuonna 1971 Yhdysvalloissa Stanfordin yliopistossa järjestettiin vankilakoe, jossa tutkittiin ihmisten reagointia valtasuhteisiin. Siinä 24 vapaaehtoista normaalia, tervettä keskiluokkaista miesoppilasta jaettiin arpomalla kahteen ryhmään: vankeihin ja vanginvartioihin. Koe tehtiin yliopiston laboratoriossa, jonne oli lavastettu vankilaolosuhteet. Vangit riisuttiin, desinfioitiin ja puettiin vangin asuihin. Vanginvartijat puettiin yhdenmukaisiin uniformuihin. Vartijat eivät saaneet koulutusta, vain tehtävän pitää yllä kuri ja järjestys. Vankien tuli kunnioittaa heitä. Väkivallan käyttö vankilassa kiellettiin. Kokeen oli tarkoitus kestää kaksi viikkoa, mutta se jouduttiin keskeyttämään kuuden päivän jälkeen, koska vartijat määräsivät vangeille yhä raaempia fyysisiä rangaistuksia ja nöyryyttivät heitä. He myös manipuloivat vankeja toimimaan toisiaan vastaan palkitsemalla tai rankaisemalla heitä. Tätä koetta on pidetty osoituksena siitä, että kuka tahansa ihminen pystyy pahaan ja voi alkaa toimia julmasti kanssaihmisiä kohtaan, jos saa rajoittamattoman vallan. 

Stanfordin vankilakoe

On löydetty useampia toistuvia tapoja, joilla oikeutetaan pahan tekeminen. Yksi niistä on vallan jakaantuminen: ”jos valta ei ole yksin minulla, ei vastuu tapahtumista ole minun hartioillani”. Toinen taustalla vaikuttava tekijä on ihmisten jakaminen kahteen leiriin: ”me vastaan noi”. Toisen leirin ihmisistä luodaan usein epäinhimillinen, kasvoton, persoonaton mielikuva, joka koetaan uhkana. Tässä voidaan käyttää apuna kaikkia eroavaisuuksia ihonväristä, sukupuolesta, uskonnosta, ideologiasta vaikka puhetapaan tai pukeutumistyyliin. Jos toisia ei nähdä ihmisinä, niitä voidaan käsitellä epäinhimillisesti, alistaa ja pahoinpidellä. Kolmas pahuuden taustalla vaikuttava sosiaalinen tekijä on turhautuminen tai kosto. Ihmiset ovat voineet kokea alistamista tai epäoikeudenmukaisuutta aikaisemmin elämässään ja alkavat nyt yllättäen purkaa niistä syntyneitä vihantunteita viattomiin ihmisiin. 

Kristinusko ja monet muutkin uskonnot tunnustavat sen, että ihminen ei ole läpeensä hyvä. joudumme koko elämämme elämään pahuuden, vääryyden, epäoikeudenmukaisuuden maailmassa ja se vaikuttaa meihin. Kukaan ihminen ei ole myöskään läpeensä hyvä. Se on vain myönnettävä. Voimme ja meidän pitääkin tuomita ihmisten ja yhteisöjen pahat ja julmat teot, mutta ihmisinä olemme silti (valitettavasti) kaikki saman arvoisia. Tätä inhimillisyyttä meidän tulee kunnioittaa,  oli teot mitä tahansa. Ainoastaan jos hyväksymme sen, että pahuuden siemen on olemassa myös meissä ja ympärillämme, voimme löytää aidon rakkauden, tasa-arvon ja ymmärryksen ihmisten välillä. Myöntämällä sen, että saatamme yhteisönä luoda ja ylläpitää pahaa ja epätasa-arvoa, samalla tavalla kuin hyvää ja tasa-arvoa, voimme olla rehellisiä, edistää inhimillisyyttä ja hyvyyttä. Tunnistamalla vaaran, voimme taistella sitä vastaan. Jos ulkoistamme pahuuden muualle, emme huomaakaan kun pilkka osuu omaan nilkkaan.

Rauhaa ja rakkautta!

Lähteenä esimerkiksi Tiede 2009: Pahuus puhkeaa helposti