keskiviikko 26. marraskuuta 2014

marraskuun iloksi

Hei taas ystävät! Ajattelin nyt jakaa yhdestä tärkeästä onnellisuuttani lisäävästä tekijästä. Ihminen on kokonaisuus, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Jos yksi osa kärsii, reagoivat siihen muutkin osat. Monen fyysisen sairauden takana on psyykkiset ongelmat ja yksi parhaista masennuksen hoitokeinoista on yllättäen liikunta.

Voin sen verran jakaa elämästäni, että olen viime vuosien aikana käynyt läpi rankkoja prosesseja. Huonoja päiviä on ollut enemmän kuin hyviä. Olen siis joutunut kartottamaan/karsimaan elämääni ja etsimään asioita, jotka todella tuottavat minulle hyvää oloa ja auttavat jaksamaan. 


Yhdeksi tärkeäksi onnellisuuttani lisääväksi tekijäksi on muodostunut jooga. Eikä mikä tahansa jooga, vaan tavallinen kotijooga, jota voi harjoittaa vain laskeutumalla sohvalta lattialle ja keskittymällä hengitykseen ja läsnäoloon. Avaamalla kehon lukkoja,  nostan mielialaani ja levollisuuttani. 

Minun salainen joogaopettajani on tällä hetkellä mahtava Adriene Texasista (yogawithadriene.com). Hän on hauska ja innostava nettiopettaja, joka saa minut aina hyvälle tuulelle. Haluan jakaa kanssanne tämän ystäväni ihan vain siksi, että jos täytät elämäsi vain pitäis pitäis-ajatuksilla, etkä jaksa lähteä kodin ulkopuolelle urheilemaan, niin kokeile Adrienen piristävää ja rentouttavaa seuraa!

lauantai 1. marraskuuta 2014

unelmat luovat todellisuutta

Unelmat todella luovat todellisuutta, usko tai älä. Olen itse saanut olla mukana toteuttamassa yhtä huikeaa unelmaa. Pääsin käymään Nepalissa ensimmäistä kertaa viisi vuotta sitten. Rakastuin tuohon värikkääseen maahan, sen vuoriin ja kauniisiin ihmisiiin. Taisin sitten kerran fiilistellä noita maisemia facebookissa ja kaverini Juho kysyi, että haluaisinko lähteä Nepaliin uudestaan. Vastausta tuohon kysymykseen ei tarvinnut miettiä, se oli selvä: Kyllä! Koska mennään?

Juholla oli hullu ajatus ajaa autolla Nepaliin hyväntekeväisyyden nimissä. Hän oli käynyt Kathmandussa naisten turvakodissa, jossa valmistettiin upeita koruja. Nuo korut oli saatava Suomen markkinoille, että turvakoti voi laajentaa toimintaansa. Vähitellen erilaisten ihmisten unelmista kasvoi yhteinen suunnitelman. Suunnitelman mukaan minä matkustan lentokoneella Nepaliin valokuvaajan kanssa hoitamaan korujen tilauksen, pojat taas päättivät ajaa postipakulla perässä hakemaan korut Suomeen. Suunnitelma kuulosti jo tässä vaiheessa aikas riskialttiilta, mutta juuri täydelliseltä: KUNNON SEIKKAILULTA.


Matkustin Nepaliin heinäkuussa 2012 ja löysin sieltä ihanan pienen turvakodin, jota johti huikea pastoriperhe. Siellä asuvat tytöt olivat avoimia ja sydämellisiä, vaikka heidän taustaltaan löytyi kaikenlaisia elämän kolhuja ihmiskaupasta huumeongelmiin. He olivat löytäneet turvakodista perheen, jossa heidän oli hyvä olla. Tytöt eivät olleet siellä vain hoidettavia. He kantoivat vastuuta ja pitivät huolta toisistaan sitä mukaa kuin voimaantuivat. Erään kerran turvakoti oli saanut lahjoituksena kasan helmiä, joista tytöt olivat alkaneet valmistaa koruja, aluksi vain huvin vuoksi. Korut eivät osoittautuneet miksi tahansa tekeleiksi, vaan olivat huikeita, taidokkaita ja ennen kaikkea kauniita koruja. Olin mykistynyt minkälaisia uniikkeja taideteoksia tytöt olivat saaneet aikaan.

Olin ennen Nepalia asunut Bangladeshissa ja omaksunut vähän sellaisen mentaliteetin, että kehenkään ei voi täysin luottaa, kaikesta piti itse pitää huolta. Nepalissa jouduin heti muuttamaan ennakkoasennettani. Ihmisiin voi ja pitää luottaa. Jos he pettää luottamuksen, sitten kannattaa ottaa varotoimet käyttöön. Ennakkoasenteista ei ole kuin haittaa. Ihmiset osoittautuvat yleensä luottamuksen arvoiseksi jos he näkevät, että heihin luotetaan. Roskakoriin siis kaikki ajatukset siitä, että Aasiassa länkkäriä yritetään aina vedättää. Hassua kyllä, turvakodin tytöillä oli samanlaisia ennakkoluuloja meitä kohtaan: heillä oli kokemuksia siitä, kuinka tyttöjen kärsimyksistä oli yritetty repiä otsikoita Suomen mediaan. Onneksi yhdessä löysimme yhteiset päämäärät ja keskinäisen luottamuksen.

Lähdimme toteuttamaan lähes mahdotonta projektia kolmessa viikossa. Tarkoitus oli saada 1000 uniikkia korua myyntiin. Lähtökohta oli se, että vastassani oli muutama tyttö ja kaappi täynnä sekalaisia koruja. Kävin siis ensin läpi hurjan määrän koruja, jotka lajittelin niihin, jotka otetaan ja niihin jotka jätetään. (Kaikki eivät  valitettavasti olleet priimaa tai suomalaiseen makuun.) Muutaman päivän jälkeen aloin tilaamaan parhaista koruista useampia kappaleita ja silloin yläkerran korupajassa alkoi käydä tohina. Huone täyttyi tytöistä, jotka sormia ja varpaita käyttäen alkoivat tehdä koruja hurjaa tahtia. En ole koskaan käynyt kaupallisen alan kouluja ja excellkin on ollut huonolla käytöllä. Hädässä taidot keksitään ja niinpä kehitin jonkinlaisen listan koruista, niiden väreistä, materiaaleista, hinnoista jne, että voimme Suomessa perustaa niille nettikaupan. Toteutimme myös mainoskuvaukset, joissa oli malleina korujen tekijöitä. 


Kolme viikkoo painoimme töitä yötä päivää ja täytyy sanoa, että olin aikamoisessa stressissä. Sopivassa paineessa sitä saattaa kuitenkin syntyä huikeita tuloksia. Taksissa, matkalla pomppuista tietä majapaikasta töihin, huomasin hymyileväni. Olin onnellinen, vaikka pää löi kattoon ja radiossa huusi epämääräinen musiikki. Tuon kaaoksen keskeltä löytyi rauha. Olin keskellä seikkailua, tekemässä jotain sellaista, minkä lopputuloksesta minulla ei ollut vielä mitään hajua. Monenlaisten kommervenkkien ja ”haasteiden” jälkeen saimme kuin ihmeen kautta työmme sellaiseen malliin, että pystyisimme jatkossa tilaamaan koruja Suomesta käsin. Viimeisenä päivänä kun kaikki oli tehty, sain tytöiltä halauksia, enkä voinut kuin itkeä. Jäi niin harmittamaan, että en ehtinyt ystävystyä heidän kanssaan enempää.



Kun minä olin matkalla Suomeen, lähtivät pojat pakulla Nepaliin. Heidän seikkailunsa on ihan oma tarinansa. Siitä tarinasta on nyt elokuva elokuvateattereissa! TÄMÄ KANNATTAA NÄHDÄ! Aivan käsittämätöntä minkälainen spektaakkeli pienen porukan unelmoinnista kasvoi. Ystäväni Eeva pääsi toteuttamaan oman unelmansa perustamalla Nepalin koruille ja muille kehitysmaissa valmistetuille eettisille tuotteille kaupan Store of Hope. Korut on lähes loppuunmyyty, mutta ei hätää, valikoimista löytyy kaikenlaista kahvista nokkoshuiveihin ja uusia tuotteita on jatkuvasti tulossa. Autolla Nepaliin-projektin myötä Kathmandun turvakoti on pystynyt laajentamaan toimintaansa ja Nepalin köyhimmille lapsille on pystytty perustamaan viisi koulua, puhumattakaan siitä kaikesta mitä elokuvan tuotoilla voidaan vielä saavuttaa.

Mitä tästä kaikesta haluan sanoa, että UNELMOIKAA SUURIA ja tarttukaa mahdollisuuksiin. Elämän kuuluu olla seikkailu. 

Seela

torstai 23. lokakuuta 2014

arkipäiväinen pahuus

Tartuin tähän mörköön, koska se on mietityttänyt minua pitkään niin matkoillani kuin opiskellessa: pahuus. Tuo järkyttävä järjetön puoli ihmiskuntaa. Sosiaalipsykologiassa jatkuvasti mietitään mIkä saa ihmisen tekemään julmuuksia toisilleen? Tämä kysymys pysäytti minut viimeksi keväällä kun matkustin Kambodzaan. Tuo ihana maa on kokenut äärimmäistä julmuutta 1970-luvun lopulla. Silloin punakhmerit teurastivat ison osan kansasta, koska heillä oli utopia agraariyhteiskunnasta, jossa kaikki ovat maanviljelijöitä ja asuvat maalla. Tästä syystä keskiluokka tuhottiin ja kaupungit tyhjennettiin. Tuolta puhdistukselta ei säästynyt lapsetkaan, ettei kukaan vaan jäisi kostamaan.





Oli pysäyttävää ja järkyttävää käydä Tuol Slengin tuhoamisleirillä Phnom Pehnissä. Siellä, entisen koulun tiloissa, tuhansia ihmisiä kidutettiin ja tapettiin. Ei sellaista voi mitenkään käsittää, vaikka siellä oli huoneittain kuvia leireillä tapetuista ihmisistä ja vitriinit täynnä pääkalloja. Siihen reagoi vain fyysisesti, järkyttävällä pahoinvoinnilla. Pahuus menee yli ymmärryksen. Mikään toinen olento maailmassa ei voisi tehdä tälläisia julmuuksia lajitovereilleen. Eikä kyseessä ole vain yksi kansanmurha, vaan tämä sama on tapahtunut toistuvasti läpi historian eri puolilla maailmaa. Asiaa ei yhtään helpottanut se, että kun astuit museosta kadulle, näit joka puolella samoja kasvoja kuin museossa. Tämä syvä ja vielä tuore haava vaikuttaa edelleen jokaisen Kambodzalaisen elämään.

Eilen Teemalta tuli elokuva filosofi Hannah Arendtista, joka pääsi todistamaan SS-upseeri Adolf Eichmannin oikeudenkäyntiä. (Kannattaa katsoa: http://yle.fi/aihe/artikkeli/2014/10/22/hannah-arendt.) Yllättäen Arendt ei nähnytkään sotaoikeudessa syytetyn paikalla hirviötä, pelottavaa sotarikollista. Eichmann näyttäytyikin vain "melko tyhmänä ja mitättömänä" ihmisenä, joka punastui kun viitattiin hänen huonoon koulusivistykseensä. Arendtin mukaan Eichmann oli  mies, joka oli pönkittänyt itsetuntoaan olemalla osa jotain suurempaa. Natsien valtavassa sotakoneistossa hän totteli sotilasvalaansa ja teki mitä käskettiin, kyseenalaistamatta. 




Arendt sai päälleen valtavan kritiikin näkemyksistään: miten hän saattoi edes yrittää ymmärtää miestä, jonka vastuulla on satojen ihmisten kärsimykset ja kuolema. Arendt itsekin juutalaisena oli saanut osansa tuosta julmuudesta. Siksi juutalaisten oli vaikeaa ymmärtää hänen näkemyksiään. Eikä ihme: näkemykset Eichmannista olivat ja ovat edelleen järkyttäviä kun katsomme niitä sen julmuuden, raakalaismaisen pahuuden ja sairaan nöyryyttämisen läpi, mitä juutalaiset saivat kokea SS-miehien käsissä. Minun on kuitenkin myönnettävä, että ajattelen Arendtin ymmärtäneen jotain tärkeää pahuuden taustalta.

Oikeudenkäynnissä Eichmannilta kysyttiin, että eikö hänen omatuntonsa koskaan kolkuttanut julmuuksien keskellä. Eichmann sanoi, että hänessä oli ikään kuin kaksi puolta: puoli, joka totteli ja teki mitä käskettiin, ja toinen, omantunnon puoli, joka täytyi hiljentää. Eichmann eli myös itse sekavien, traumaattisten tapahtumien keskellä. Hän selvisi  etäännyttämällä itsensä siitä uniformupukuisesta SS-miehestä. Uniformussaan hän saattoi tehdä järjettömiä julmuuksia, koska hän vain toteutti käskyjä ajattelematta. Hannah Arendt puhui tästä termillä pahan arkipäiväisyys. Siinä persoona ja vastuu ulkoistetaan. Ihminen ei enää ajattele itse. Ihminen luopuu jostain inhimillisyyden ytimestä ja alistuu yhdeksi koneeksi isossa sotakoneistossa. Antaa vallan muille. Vain näin ihmiset pystyvät tekemään rikoksia ihmisyyttä vastaan. 




Meidän on helppo tuomita ne, jotka noissa tilanteissa on mennyt systeemin mukana ja toteuttaneet järjettömiä julmuuksia. On kuitenkin hyvä kysyä, miten itse toimisimme kahden pahan välillä? Entä jos itse olisimme kuoleman vaarassa? Jos olisimme eläneet samaan aikaan, samoissa olosuhteissa ja kokeneet saman aivopesun kuin nuo kouluttamattomat SS-miehet, olisimmeko osanneet tai pystyneet taistelemaan tuota sosiaalista painetta vastaan? Toivon sydämestäni, että olisin. Onneksi on niitä sankareita, jotka noissa järjettömissä olosuhteissa eivät jääneet vaan seuraamaan sivusta, vaan pelastivat satoja ihmisiä oman henkensä uhalla.

Kuvittelemme usein olevamme parempia kuin kaikki pahikset, mutta valitettavasti meissä kaikissa on potenttiaali pahaan sopivissa olosuhteissa. Tämä on todettu useissa tieteellisissä kokeissa. Esimerkiksi vuonna 1971 Yhdysvalloissa Stanfordin yliopistossa järjestettiin vankilakoe, jossa tutkittiin ihmisten reagointia valtasuhteisiin. Siinä 24 vapaaehtoista normaalia, tervettä keskiluokkaista miesoppilasta jaettiin arpomalla kahteen ryhmään: vankeihin ja vanginvartioihin. Koe tehtiin yliopiston laboratoriossa, jonne oli lavastettu vankilaolosuhteet. Vangit riisuttiin, desinfioitiin ja puettiin vangin asuihin. Vanginvartijat puettiin yhdenmukaisiin uniformuihin. Vartijat eivät saaneet koulutusta, vain tehtävän pitää yllä kuri ja järjestys. Vankien tuli kunnioittaa heitä. Väkivallan käyttö vankilassa kiellettiin. Kokeen oli tarkoitus kestää kaksi viikkoa, mutta se jouduttiin keskeyttämään kuuden päivän jälkeen, koska vartijat määräsivät vangeille yhä raaempia fyysisiä rangaistuksia ja nöyryyttivät heitä. He myös manipuloivat vankeja toimimaan toisiaan vastaan palkitsemalla tai rankaisemalla heitä. Tätä koetta on pidetty osoituksena siitä, että kuka tahansa ihminen pystyy pahaan ja voi alkaa toimia julmasti kanssaihmisiä kohtaan, jos saa rajoittamattoman vallan. 



On löydetty useampia toistuvia tapoja, joilla oikeutetaan pahan tekeminen. Yksi niistä on vallan jakaantuminen: ”jos valta ei ole yksin minulla, ei vastuu tapahtumista ole minun hartioillani”. Toinen taustalla vaikuttava tekijä on ihmisten jakaminen kahteen leiriin: ”me vastaan noi”. Toisen leirin ihmisistä luodaan usein epäinhimillinen, kasvoton, persoonaton mielikuva, joka koetaan uhkana. Tässä voidaan käyttää apuna kaikkia eroavaisuuksia ihonväristä, sukupuolesta, uskonnosta, ideologiasta vaikka puhetapaan tai pukeutumistyyliin. Jos toisia ei nähdä ihmisinä, niitä voidaan käsitellä epäinhimillisesti, alistaa ja pahoinpidellä. Kolmas pahuuden taustalla vaikuttava sosiaalinen tekijä on turhautuminen tai kosto. Ihmiset ovat voineet kokea alistamista tai epäoikeudenmukaisuutta aikaisemmin elämässään ja alkavat nyt yllättäen purkaa niistä syntyneitä vihantunteita viattomiin ihmisiin. 


Kristinusko ja monet muutkin uskonnot tunnustavat sen, että ihminen ei ole läpeensä hyvä. joudumme koko elämämme elämään pahuuden, vääryyden, epäoikeudenmukaisuuden maailmassa ja se vaikuttaa meihin. Kukaan ihminen ei ole myöskään läpeensä hyvä. Se on vain myönnettävä. Voimme ja meidän pitääkin tuomita ihmisten ja yhteisöjen pahat ja julmat teot, mutta ihmisinä olemme silti (valitettavasti) kaikki saman arvoisia. Tätä inhimillisyyttä meidän tulee kunnioittaa,  oli teot mitä tahansa. Ainoastaan jos hyväksymme sen, että pahuuden siemen on olemassa myös meissä ja ympärillämme, voimme löytää aidon rakkauden, tasa-arvon ja ymmärryksen ihmisten välillä. Myöntämällä sen, että saatamme yhteisönä luoda ja ylläpitää pahaa ja epätasa-arvoa, samalla tavalla kuin hyvää ja tasa-arvoa, voimme olla rehellisiä, edistää inhimillisyyttä ja hyvyyttä. Tunnistamalla vaaran, voimme taistella sitä vastaan. Jos ulkoistamme pahuuden muualle, emme huomaakaan kun pilkka osuu omaan nilkkaan.

Rauhaa ja rakkautta!

Seela

Lähteenä esimerkiksi Tiede 2009: Pahuus puhkeaa helposti