torstai 23. lokakuuta 2014

arkipäiväinen pahuus

Tartuin tähän mörköön, koska se on mietityttänyt minua pitkään niin matkoillani kuin opiskellessa: pahuus. Tuo järkyttävä järjetön puoli ihmiskuntaa. Sosiaalipsykologiassa jatkuvasti mietitään mIkä saa ihmisen tekemään julmuuksia toisilleen? Tämä kysymys pysäytti minut viimeksi keväällä kun matkustin Kambodzaan. Tuo ihana maa on kokenut äärimmäistä julmuutta 1970-luvun lopulla. Silloin punakhmerit teurastivat ison osan kansasta, koska heillä oli utopia agraariyhteiskunnasta, jossa kaikki ovat maanviljelijöitä ja asuvat maalla. Tästä syystä keskiluokka tuhottiin ja kaupungit tyhjennettiin. Tuolta puhdistukselta ei säästynyt lapsetkaan, ettei kukaan vaan jäisi kostamaan.





Oli pysäyttävää ja järkyttävää käydä Tuol Slengin tuhoamisleirillä Phnom Pehnissä. Siellä, entisen koulun tiloissa, tuhansia ihmisiä kidutettiin ja tapettiin. Ei sellaista voi mitenkään käsittää, vaikka siellä oli huoneittain kuvia leireillä tapetuista ihmisistä ja vitriinit täynnä pääkalloja. Siihen reagoi vain fyysisesti, järkyttävällä pahoinvoinnilla. Pahuus menee yli ymmärryksen. Mikään toinen olento maailmassa ei voisi tehdä tälläisia julmuuksia lajitovereilleen. Eikä kyseessä ole vain yksi kansanmurha, vaan tämä sama on tapahtunut toistuvasti läpi historian eri puolilla maailmaa. Asiaa ei yhtään helpottanut se, että kun astuit museosta kadulle, näit joka puolella samoja kasvoja kuin museossa. Tämä syvä ja vielä tuore haava vaikuttaa edelleen jokaisen Kambodzalaisen elämään.

Eilen Teemalta tuli elokuva filosofi Hannah Arendtista, joka pääsi todistamaan SS-upseeri Adolf Eichmannin oikeudenkäyntiä. (Kannattaa katsoa: http://yle.fi/aihe/artikkeli/2014/10/22/hannah-arendt.) Yllättäen Arendt ei nähnytkään sotaoikeudessa syytetyn paikalla hirviötä, pelottavaa sotarikollista. Eichmann näyttäytyikin vain "melko tyhmänä ja mitättömänä" ihmisenä, joka punastui kun viitattiin hänen huonoon koulusivistykseensä. Arendtin mukaan Eichmann oli  mies, joka oli pönkittänyt itsetuntoaan olemalla osa jotain suurempaa. Natsien valtavassa sotakoneistossa hän totteli sotilasvalaansa ja teki mitä käskettiin, kyseenalaistamatta. 




Arendt sai päälleen valtavan kritiikin näkemyksistään: miten hän saattoi edes yrittää ymmärtää miestä, jonka vastuulla on satojen ihmisten kärsimykset ja kuolema. Arendt itsekin juutalaisena oli saanut osansa tuosta julmuudesta. Siksi juutalaisten oli vaikeaa ymmärtää hänen näkemyksiään. Eikä ihme: näkemykset Eichmannista olivat ja ovat edelleen järkyttäviä kun katsomme niitä sen julmuuden, raakalaismaisen pahuuden ja sairaan nöyryyttämisen läpi, mitä juutalaiset saivat kokea SS-miehien käsissä. Minun on kuitenkin myönnettävä, että ajattelen Arendtin ymmärtäneen jotain tärkeää pahuuden taustalta.

Oikeudenkäynnissä Eichmannilta kysyttiin, että eikö hänen omatuntonsa koskaan kolkuttanut julmuuksien keskellä. Eichmann sanoi, että hänessä oli ikään kuin kaksi puolta: puoli, joka totteli ja teki mitä käskettiin, ja toinen, omantunnon puoli, joka täytyi hiljentää. Eichmann eli myös itse sekavien, traumaattisten tapahtumien keskellä. Hän selvisi  etäännyttämällä itsensä siitä uniformupukuisesta SS-miehestä. Uniformussaan hän saattoi tehdä järjettömiä julmuuksia, koska hän vain toteutti käskyjä ajattelematta. Hannah Arendt puhui tästä termillä pahan arkipäiväisyys. Siinä persoona ja vastuu ulkoistetaan. Ihminen ei enää ajattele itse. Ihminen luopuu jostain inhimillisyyden ytimestä ja alistuu yhdeksi koneeksi isossa sotakoneistossa. Antaa vallan muille. Vain näin ihmiset pystyvät tekemään rikoksia ihmisyyttä vastaan. 




Meidän on helppo tuomita ne, jotka noissa tilanteissa on mennyt systeemin mukana ja toteuttaneet järjettömiä julmuuksia. On kuitenkin hyvä kysyä, miten itse toimisimme kahden pahan välillä? Entä jos itse olisimme kuoleman vaarassa? Jos olisimme eläneet samaan aikaan, samoissa olosuhteissa ja kokeneet saman aivopesun kuin nuo kouluttamattomat SS-miehet, olisimmeko osanneet tai pystyneet taistelemaan tuota sosiaalista painetta vastaan? Toivon sydämestäni, että olisin. Onneksi on niitä sankareita, jotka noissa järjettömissä olosuhteissa eivät jääneet vaan seuraamaan sivusta, vaan pelastivat satoja ihmisiä oman henkensä uhalla.

Kuvittelemme usein olevamme parempia kuin kaikki pahikset, mutta valitettavasti meissä kaikissa on potenttiaali pahaan sopivissa olosuhteissa. Tämä on todettu useissa tieteellisissä kokeissa. Esimerkiksi vuonna 1971 Yhdysvalloissa Stanfordin yliopistossa järjestettiin vankilakoe, jossa tutkittiin ihmisten reagointia valtasuhteisiin. Siinä 24 vapaaehtoista normaalia, tervettä keskiluokkaista miesoppilasta jaettiin arpomalla kahteen ryhmään: vankeihin ja vanginvartioihin. Koe tehtiin yliopiston laboratoriossa, jonne oli lavastettu vankilaolosuhteet. Vangit riisuttiin, desinfioitiin ja puettiin vangin asuihin. Vanginvartijat puettiin yhdenmukaisiin uniformuihin. Vartijat eivät saaneet koulutusta, vain tehtävän pitää yllä kuri ja järjestys. Vankien tuli kunnioittaa heitä. Väkivallan käyttö vankilassa kiellettiin. Kokeen oli tarkoitus kestää kaksi viikkoa, mutta se jouduttiin keskeyttämään kuuden päivän jälkeen, koska vartijat määräsivät vangeille yhä raaempia fyysisiä rangaistuksia ja nöyryyttivät heitä. He myös manipuloivat vankeja toimimaan toisiaan vastaan palkitsemalla tai rankaisemalla heitä. Tätä koetta on pidetty osoituksena siitä, että kuka tahansa ihminen pystyy pahaan ja voi alkaa toimia julmasti kanssaihmisiä kohtaan, jos saa rajoittamattoman vallan. 



On löydetty useampia toistuvia tapoja, joilla oikeutetaan pahan tekeminen. Yksi niistä on vallan jakaantuminen: ”jos valta ei ole yksin minulla, ei vastuu tapahtumista ole minun hartioillani”. Toinen taustalla vaikuttava tekijä on ihmisten jakaminen kahteen leiriin: ”me vastaan noi”. Toisen leirin ihmisistä luodaan usein epäinhimillinen, kasvoton, persoonaton mielikuva, joka koetaan uhkana. Tässä voidaan käyttää apuna kaikkia eroavaisuuksia ihonväristä, sukupuolesta, uskonnosta, ideologiasta vaikka puhetapaan tai pukeutumistyyliin. Jos toisia ei nähdä ihmisinä, niitä voidaan käsitellä epäinhimillisesti, alistaa ja pahoinpidellä. Kolmas pahuuden taustalla vaikuttava sosiaalinen tekijä on turhautuminen tai kosto. Ihmiset ovat voineet kokea alistamista tai epäoikeudenmukaisuutta aikaisemmin elämässään ja alkavat nyt yllättäen purkaa niistä syntyneitä vihantunteita viattomiin ihmisiin. 


Kristinusko ja monet muutkin uskonnot tunnustavat sen, että ihminen ei ole läpeensä hyvä. joudumme koko elämämme elämään pahuuden, vääryyden, epäoikeudenmukaisuuden maailmassa ja se vaikuttaa meihin. Kukaan ihminen ei ole myöskään läpeensä hyvä. Se on vain myönnettävä. Voimme ja meidän pitääkin tuomita ihmisten ja yhteisöjen pahat ja julmat teot, mutta ihmisinä olemme silti (valitettavasti) kaikki saman arvoisia. Tätä inhimillisyyttä meidän tulee kunnioittaa,  oli teot mitä tahansa. Ainoastaan jos hyväksymme sen, että pahuuden siemen on olemassa myös meissä ja ympärillämme, voimme löytää aidon rakkauden, tasa-arvon ja ymmärryksen ihmisten välillä. Myöntämällä sen, että saatamme yhteisönä luoda ja ylläpitää pahaa ja epätasa-arvoa, samalla tavalla kuin hyvää ja tasa-arvoa, voimme olla rehellisiä, edistää inhimillisyyttä ja hyvyyttä. Tunnistamalla vaaran, voimme taistella sitä vastaan. Jos ulkoistamme pahuuden muualle, emme huomaakaan kun pilkka osuu omaan nilkkaan.

Rauhaa ja rakkautta!

Seela

Lähteenä esimerkiksi Tiede 2009: Pahuus puhkeaa helposti 

perjantai 26. syyskuuta 2014

OlenNAINEN

Olenko feministi, koska olen nainen? En ajatellut päivittää ajatuksiani tänne blogiin näin tiheästi, mutta en voi olla kirjoittamatta muutamia  ajatuksia viimepäivien keskustelusta mediassa. UN Women lanseerasi kampanjan He for She, jossa pyritään aktivoimaan miehiä taisteluun tyttöjen ja naisten kokemaa väkivaltaa vastaan. Mielestäni ajatus on huikea. Juuri miestenhän tulisi taistella naisten puolesta.


Olen ollut aina vähän allerginen feminismille, jossa kainalokarvat rehottaa ja rintaliivit poltetaan. Karvani nousevat pystyyn myös naistutkimuksen vihaisista kannanotoista, joissa miehet nähdään naiseuden vihollisina. Monet ovatkin sitä mieltä, että tällaisen vastakkainasettelun aika on ohi. Feminismiä ei enää tarvita. Täytyy sanoa, että Suomessa naiset ovatkin pääosin samanarvoisia kuin miehet ja sukupuoleen liittyvä syrjintä on minimaalista moniin muihin kulttuureihin verrattuna.

Suomessa naiset ovat saaneet äänioikeuden varhain. Tänään juuri on nimitetty taas kaksi uutta naisministeriä. Tämän kaiken on mahdollistanut feministiliike 1800-1900-luvun vaihteessa. Silloin Suomessa oli tarvetta taistelulle naisten oikeuksien puolesta, koska niitä todellakin poljettiin. Tampereella Werstaassa avautui mielenkiintoinen näyttely feminismin historiasta, joka esittelee enemmän vuosien aikana tapahtunutta muutosta.

Vaikka elämme tasa-arvoisessa maassa, emme elä kuitenkaan tasa-arvoisessa maailmassa. Edelleen sukupuoli määrittää ihmisten asemaa ja oikeuksia ympäri maailmaa. Monet naiset ja tytöt kohtaavat järkyttävää väkivaltaa päivittäin vain koska ovat naisia. Yhteisössään he ovat usein voimattomia taistelemaan väkivaltaa ja hyväksikäyttöä vastaan. Tästä syystä miesten on aika nousta puolustamaan naisia ja heidän koskemattomuuttaan.

Emma Watson piti hyvän puheen tasa-arvon tarpeesta He for She - avajaistilaisuudessa. Olen kritisoinut julkkisten käyttämistä näissä hyväntekeväisyyskampanjoissa, koska ne edustavat tietynlaista hyväntekeväisyysmarkkinataloutta. Totuus on kuitenkin se, että ilman näitä julkkiksia itse asia ei sais tarvitsemaansa huomiota. Watsonia uhattiin heti puheen jälkeen alastonkuvien julkaisemisella. Tämä kertoo siitä, miten naisia vastaan edelleen taistellaan myös länsimaissa: pelottelulla ja häpeällä.




Toivon, että miehet aktivoituvat yhä enemmän tämän kampanjan myötä suojelemaan niitä, jotka suojelua tarvitsevat. Silloin ei naisten ei tarvitse taistella enää miehiä vastaan, vaan kaikki voivat taistella väkivaltaa ja alistamista vastaan. Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta!

Seela

keskiviikko 24. syyskuuta 2014

todellako?

Totuus. Ajattelin nostaa tämän teeman esille, koska se on ollut suuri teema omassa elämässäni viime vuosina. Olen kasvanut yhteisössä, jossa on opetettu yhtä totuutta. Pitkään ajattelinkin, että se on se ainut oikea totuus, vaikkakin hyvin moninaisesti tulkittu. Maailma ympärilläni on kuitenkin näyttäytynyt toisenlaisena. Mitä enemmän olen lukenut, opiskellut, tutkinut ja tutustunut tähän maailmaan, sitä enemmän olen löytänyt niitä “oikeita” totuuksia. Jokainen haluaa uskoa omaan totuuteensa. Enkä sano, että se on väärin. Mutta miten suhtaudumme toisten totuuteen? Kestääkö totuutemme sen kyseinalaistamisen?

Olen viettänyt viimeiset vuodet yliopistomaailmassa. Siellä vallitseva totuus on se, että totuus on suhteellinen ja muuttuva käsite. Sosiaalipsykologiassa se nähdään sosiaalisen yhteisön tuotteena. Yhteisössä jäsenet omaksuvat tuottamansa totuuden. Yliopiston totuus voi kuulostaa suvaitsevalta, mutta se ei aina välttämättä ole sitä. On aina helpompi laukoa, mikä ei ole totta kuin mikä on.

Kuuntelin tänään Docventuresin radio-ohjelmaa. Siellä haastateltiin ihailemaani maailmanmatkaajaa ja toimittajaa Rauli Virtasta. Mielestäni Raulilla oli loistava pointti siinä, että hän tajusi nuorena etelä-Amerikasta vastaavana toimittajana, että mitä hittoa hän on täällä Suomessa pätemässä mantereesta, jossa ei ole edes käynyt. Siitä oivalluksesta alkoi Raulin seikkailu ympäri maailmaa, joka ei ole vieläkään päättynyt. En ole mikään vertaamaan itseäni Rauliin, mutta olen huomannut tehneeni saman huomion vuosia sitten. On helppoa laukoa totuuksia maailmanmenosta täällä  kotosuomessa kun ympärillä on vain samanmielisiä ja samaan uskovia ihmisiä.


Minä päädyin lentämään lintukodostani maailmalle parikymppisenä, ekaksi töihin Lontooseen. Samalla tavalla kuin ikänäöstä kärsivät ystäväni työntävät paperin mahdollisimman kauas nähdäkseen pienellä printatun, pystyin näkemään paremmin lähelle kun lähdin kauas. Ulkomailla pystyin näkemään minkälaista on olla suomalainen. Vasta kun opin tuntemaan ja hyväksymään erilaisia totuuksia, aloin oikeasti muodostamaan omaani. Totuuteni ei ole vakiintunut, se muuttuu ja elää mukanani. 

Mitä enemmän olen nähnyt elämää, sitä enemmän olen halunnut sitä nähdä. Itseasiassa en halua enää vain nähdä sitä, mikä kyllä on helppoa median jatkuvassa kuvavirrassa, vaan myös kuulla, tuntea, haistaa ja maistaa, elää kaikilla aisteilla. Minun ei tarvitse matkustaa minnekään kokeakseni uutta, riittää, että pysähdyn ja tarkastelen elämää juuri tässä ja nyt erilaisista näkökulmista. Kuinka paljon olemme valmiita antamaan valtaa muille muokata totuutemme? Meillä on valinnan vapaus, käytetään sitä. Mene, etsi, kysy, katso, koe ja sano vasta sitten. Tieto ehkä lisää tuskaa, mutta kokemus viisautta.

maanantai 22. syyskuuta 2014

muutoksen tuulet


Hei tutut ja tuntemattomat! 

Pitkän hiljaiselon jälkeen olen päättänyt astua näkymättömän bloggaajaprofiilini takaa ja esitellä itseni entisille ja tuleville seuraajille. Olen Seela, kolmekymppinen elämän ihmettelijä. Asun Tampereella ja opiskelen yliopistossa sosiaalipsykologiaa ja kehitysyhteistyötä. Olen intohimoinen seikkailija ja maailmanparantaja. Näillä kahdella kädellä ei paljoa maailmaa paranneta, mutta haluan olla ainakin huolehtimassa siitä, että en tuhoa sitä kaikkea hyvää mitä vielä on.  Olen kolunnut maailmaa useammalta suunnalta, mutta eniten olen viihtynyt kaakkois-Aasiassa. Niistä ja tulevista seikkailuista tulen ehkä jakamaan jotain tässä blogissa.

Niin kuin aiemmista kuvabloggauksista voi päätellä, olen taiteen ystävä. Tulevaisuudessa tuskin tulen jättämään taidetta taka-alalle. Annan kuvien edelleen puhua puolestaan. Tulen silti kirjoittamaan jotain kantaaottavia tekstejä ja otoksia elämästä, jotka toivottavasti avaavat ajatuksia ja keskusteluja  myös blogini sisällä. Kaikki postaukset kumpuaa omista sosiaalipsykologiaan, kehitysyhteistyöhön, kulttuuriin ja hyvinvointiin liittyvistä kiinnostuksenkohteistani.

Tervetuloa jakamaan kanssani ilma jota hengitän!
Seela